Vaikeita valintoja ja velvollisuuksia

 Sylvi Kekkosesta kertova näytelmä ei pönötä eikä kuvia kumarra.    

Sylvi ensimminen nainen näytelmä on tulkinta siitä mitä Sylvi Kekkonen oli, mitä hän olisi halunnut olla ja millainen hänet haluttiin olevan. Näytelmä piirtää modernin teatterin kerronnan keinoin monisävyisen ja perin inhimillisen kuvan aikakautensa ensimmäisestä naisesta.

Muistikuvani Sylvi Kekkosesta liittyvät television välittämään mustavalkoiseen arkistomateriaaliin presidentinlinnan itsenäisyyspäivän vastaanotolta, jossa kumarainen, hauras ja mustiin pukeutunut nainen seisoo puolisonsa presidentti Urho Kekkosen vierellä.

Nuoret rakastavaiset, Sylvi ja Urho. Mervi Takatalo ja Pekka Hänninen. 
Kuva: Janne Alhonpää

Muistikuviin ja niistä muodostettuihin tosiasioihin lienee syytä suhtautua tietyllä varauksella. Näytelmä perustuu löyhästi kirjailija Johanna Venhon historialliseen romaaniin Sylvi ensimmäinen nainen (2019), johon löyhästi perustuen työryhmä on luonut oman versionsa nimihenkilöstä Porin Teatterin pienelle näyttämölle.  

Näyttämöllä nähdään kaikkea muuta kuin kumarainen Sylvi; vitaali, hersyvä ja määrätietoinen ja samalla ristiriitainen persoona. Esitys tuulettaa onnistuneesti puutuneitakin käsityksiä nimihenkilöstä. Ennen kaikkea on arvostettavaa, että Sylvi nostetaan pois Urhon varjosta myös näin näyttämölle.

Näytelmä antaa ymmärtää, että Sylvi oli vahvasti tukemassa ja rakentamassa Urhon poliittista uraa, muun muassa stilisoimalla Urhon puheita. Sylvillä oli palava halu toteuttaa itseään kirjailijana. Hän valitsi kuitenkin perheen ja puolisonsa tukemisen. Tässäkin tapauksessa toteutuu sanonta: jokaisen menestyvän miehen takana on nainen.

Maia Häklin dramatisoiman ja Minna Nurmelinin ohjaaman näytelmän kerronta etenee kronologisesti Sylvin ja Urhon ensitapaamisesta muutamia vuosia heidän elämäänsä seuraten ja tekee sen välillä, etenkin näytelmän alkupuolella hengästyttävällä vauhdilla. Rakastumisesta kaksospoikien syntymään edetään kuin pikakelauksella. Toinen näytös armahtaa katsojaa hennommalla tempolla, mutta esityksen voima ei katoa minnekään, päinvastoin. 

"Kerronnan intensiteetti luo tilaan taikapiirin"

Kerronnan intensiteetti luo tilaan taikapiirin, jossa katsoja imaistaan tapahtumien keskiöön halusi tai ei. Tarinaan nivoutuu myös olennaisesti aikakauden historialliset tapahtumat.

Näytelmän ansioksi voi lukea myös sen, että se herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Pohdintaa siitä mikä pitää paikkansa ja mikä ei. Toisaalta sillä ei ole sinänsä merkitystä; esityksestä voi nauttia ihan sellaisenaan.

Erityisen mielenkiintoinen on elokuvalliset keinot eli näyttää tapahtumien kulku toisteisesti eri versioina – eri tunnetiloissa. Kuten esimerkiksi tilanne, jossa Kekkonen tulee kotiin ulkomaanmatkalta kotiin. Kolme versiota miten tilanne olisi voinut todellisuudessa tapahtua.  

Mervi Takatalo tekee Sylvinä erittäin fyysisen työn. Sinänsä koko esitys hyödyntää fyysisen ilmaisun keinoja. Toisteiset liikesarjat ovat yllätyksellisiä ja lomittuvat hyvin kokonaisuuteen ja toisaalta myös hämmentävät; hyvällä tavalla.

Kuva: Janne Alhonpää

Takatalon luihin ja ytimiin menevä tulkinta huipentuu Sylvin reumasairauden ilmentämisessä. Jokainen liike on harkittu, kivun voi jopa aistia. Näyttelijän akrobaattinen taiturointi kankaan varassa on näyttävää ja vaikuttavaa - elämän nuorallatanssin ja taitekohdan voi esittää näinkin.

Pekka Hänninen täyttää Urho Kekkosen isot saappaat moitteetta ja välttää sujuvasti näköispatsailun ja inhimillistää roolihahmon puutteineen ja heikkouksineen.

Miia Lindström ahkeroi lukuisia sivuroolejarooleja aina kuvanveistäjä Essi Renvallista kirjailija Olavi Paavolaiseen rutiinilla.

Teemu Loikaksen suunnittelema lavastus on pelkistetyn tyylikäs. Puvustus, jonka on suunnitellut Marjo Haapasalo, kertoo parhaimmillaan omaa tarinaansa roolihenkilöistä.   

Takatalo ja Hänninen onnistuvat ammentamaan uskottavaa draaman kahden vahvan persoonan välisistä konflikteista.

"Esitys on yhtä monipuolinen ja määrittelemätön kuin nimihenkilönsä itse."

Kuva: Janne Alhonpää

Sinänsä Sylvi-näytelmää on vaikea lokeroida suoraan mihinkään lajityyppiin, eikä siihen ole tarvettakaan. Se toimii omavoimaisena kokonaisuutena. Esitys on yhtä monipuolinen ja määrittelemätön kuin nimihenkilönsä itse.

Tätä näytelmää voi suositella myös niille, jotka eivät ole Sylvi Kekkosesta koskaan kuulleetkaan.

 

Sylvi ensimmäinen nainen

Rooleissa: Mervi Takatalo, Pekka Hänninen ja Miia Lindström. 

Dramatisointi: Maia Häkli

Ohjaus ja dramaturgia: Minna Nurmelin

Lavastussuunnittelu: Teemu Loikas

Pukusuunnittelu: Marja Haapasalo

Valosuunnittelu: Riikka Hakala

Äänisuunnittelu: Jyrki Heloaho, Joni Koivukorpi

Ensi-ilta Porin Teatterin pienellä näyttämöllä 9.11.2023

 

 

 

PARADOX ROKKAA JA RULLAA

Kuva: Janne Alhonpää 

Porin Teatterin syyskauden 2023 ensimmäinen ensi-ilta ja samalla kantaesitys Paradox-rockmusikaali räväyttää koko laidallisen musiikkiteatteria, jonka ytimessä sykkii porilainen rock, jonka ympärille on rakennettu visuaalisesti näyttävä spektaakkeli.

Lievä paradoksi on jo sinänsä, että porilaisuudesta kertovan musikaalin on käsikirjoittanut tamperelaiskaksikko Heikki Syrjä ja Riku Suokas. Voisi ajatella, että ei-natiivi näkemys antaisi porilaisuudesta uusia raikkaita näkökulmia.

Kaksikko luottaa porilaiskliseisiin ja ammentaa nurkkakuntaisuudesta ja raumalaisvihasta lämminhenkistä, joskin paikon pisteliästä komiikkaa. Kaiketi tekijöillä on ollut ajatus, että katsojalla olisi mahdollisuus nauraa itselleen. Toisaalta ehkä myös oivaltaa, että nurkkakuntaisuudesta ei välttämättä seuraa mitään hyvää.

Eletään vuotta 2053 ja tulee kuluneeksi 30 vuotta siitä, kun Pori on julistautunut itsenäiseksi valtioksi. Ihannevaltiota pitää lujassa kurissa ja nuhteessa Paradox-keinoäly. Porilaisuuden tiukkaa toteutumista valvoo PorNo eli porilaisuuden normipoliisi. 

Kaikki eivät tosin ole asiaintilaan tyytyväinen vaan pinnan alla kytee kapina. Friitalan vastarintaliike haluaa tuhota keinoälyn, Jaffa Huttusen, Juha Hostikka, johdolla.

 Musikaalin sanoma viestii yleisinhimillisen suvaitsevaisuuden tärkeydestä, jonka puutteesta syntyy totalitarismi, mikä on varsin totta tänäkin päivänä ja varsin lähellä. 

"Musikaalin sanoma 

viestii yleisinhimillisen 

suvaitsevaisuuden tärkeydestä"

Friitalan vastarintaliike uhoaa: Keinoälyltä töpseli irti!

Kuva: Janne Alhonpää

 
Sattumoisin kaupunkiin palaa salaa ex-porilainen Pee, Petri Knuuttila, yhdessä hesalaisen hipsterikaverinsa Koon, Marko Nurmi, kanssa todetakseen, että Pori ei ole entisensä, josta muistuttaa lähinnä vain ulapalle tuijottelu. 

Musikaalihan ei ole musikaali ilman rakkaustarinaa. Tällä kertaa lempi roihahtaa Peen ja Tia-Marian, Maria Pere, välille. Kuten olettaa saattaa, niin kaikki ei ole miltä näyttää ja rakkauden tielle tulee mutka jos toinenkin. 

Musikaalin rakastavaiset Pee ja Tia-Maria,Petri Knuutila

 ja Maria Pere. Kuva: Janne Alhonpää

Musiikillisesti Paradox on mannaa nostalgiannälkäisille Pori-rokin kyllästämille aikalaisille. Toki myös niille, jotka ovat musiikkigenren myöhemmin löytäneet. Dingon ja yön legendaarisia biisejä ei ole turhaan lähdetty erityisemmin uudelleensovittamaan; musiikki puhuu puolestaan ja istuu moitteetoman luontevasti kokonaisuuteen; kuljettaen tarinaa. 

Nostalgoinnin vastapainoksi reilun parinkymmen kappaleen, biisipotpuri mukaanlukien, kokonaisuuteen on sävelletty myös uusia kappaleita. 

Pekka Siistosen luotsaama TheAlabamaHouseBand!, johon kuuluvat Siistosen, kosketinsoittimet, lisäksi Sami Silén, kitara, Teemu Broman, basso, ja Miika Perkiö, rummut, moukaroi menemään tuhdilla otteella ja soundilla. 

Taru Liipolan suunnittelema puvustus on jännällä tavalla dystooppinen. Samaa linjaa toistaa myös Teemu Loikaksen rouhea lavastus, joka vahvistaa dystooppista mielikuvaa. Hakematta tulee mieleen Blade Runner elokuvan (1982) tunnelma. Lavastus ja yleistunnelma flirttailee vahvasti myös Steampunk-tyylin kanssa.  Osku Heiskanen on onnistunut luomaan tunnelmaan sointuvan konemaisen kulmikkaan koreografian. 

Oma lukunsa ovat sitten näyttelijät, jotka ovat saaneet/joutuneet toteuttamaan koreografiset kommervenkit. Siinä on varmasti hikoiltu ilta jos toinenkin, jotta homma on saatu tähän malliin. Homma nimittäin toimii! Tietysti myös laulu; sekä sooloissa että moniäänisissä kuoro-osuuksissa. 

Sekä Maria Peren että Heidi Rantakeisun (Jaffa Huttusen raumalainen vaimo!) äänivarat tulivat tunnustetuiksi jo Evita musikaalissa. Samoin Juha Hostikan, joka puolestaan kuultiin Evitassa Juan Perónin roolissa, tenoraalinen sointi vahvistaa kivasti kokonaissointia. 

Paradoxin käskyläinen Anton Pihlava,Marko Honkanen 

punoo juoniaTurun heimopäällikkö Nummelin XIII:n kanssa. 

Kuva: Janne Alhonpää

Petri Knuuttila Peen roolissa on luonteva ja äänivaroiltaan uskottava. Musikaali tarjoilee herkullisia roolihahmoja ja myös  absurteja tilanteita. 

Jos ensimmäistä näytöstä vaivasi hienoinen toisto ja tyhjäkäynti, niin toinen näytös mentiinkin sitten täydellä höyryllä. Kierroksia lisätään ja maukkaan poskettomaksi homma äityy, kun Tohtori Yölintu, Pekka Hänninen pääsee vauhtiin. Dingon Valkoiset tiikerit saa aivan uusia ulottuvuksia bändin ruoskiessa tempoa hullulle menolle! Samaa absurdia linjaa edustaa tiedemies Lauri Huhtasaari, jota tulkitsee vinksahtaneen valloittavasti Peter-Sebastian Lehtonen. 

Christian Lindroosin ohjausjälki on napakkaa, soljuvaa ja tinkimätöntä. Homma pysyy kasassa siitäkin huolimatta, että liikkuvia osia on paljon ja tarinantynkää vaikka muille jakaa.  

"Paradox on viihdettä isolla V:llä"

Parhaimillaan esitys on musiikin, tanssin ja laulun riemuvoitto. Kun tähän lisätään kokonaisuutta täydentävät valot, jotka on suunnitellut Reijo Nieminen ja Kalle Rossin pyrotekniikka, niin tunnelma on kuin rockkonsertissa konsanaan. Paradox rokkaa ja rullaa -  se on viihdettä isolla V:llä.  

Paradox-rockoopperan ensi-ilta Porin Teatterissa päänäyttämöllä 9.9.2023